lauantai, 6. tammikuu 2018

Luojan synty ja epäherkkyyden ongelma

Mikäli maailmankuvan perusta muodostuu uskomuksesta, se ei ole täydellinen vaan vääristynyt. Vaikka uskomus ei olisi suoranainen, vaan luonteeltaan ”negatiivinen” tilanne ei muutu. Vaikka sen jälkeen tehdyt havainnot olisivat suunnattoman kunnioitettavia ja tosia, tilanne ei muutu. Mistä on siis kyse?

Voiko sattumalta muodostua suunnattoman monimutkaisia rakenteita, joilla on täydellinen tarkoituksenmukaisuus ja pitkän aikavälin jatkumo? Kalpean kuvainnollisesti ilmaistuna: voiko siellä täällä leijuvista pikseleistä muodostua sattumalta vähitellen yksittäisiä kirjaimia? Voiko itsestään ja sattumalta muodostua laki, joka saa ne yhdistymään sattumalta siten, että niistä muodostuu loputtoman pitkiä kirjasarjoja, joissa on järjellinen koostumus? Voiko sattumalta muotoutua havainnoitsija joka ei ole olemassa vain ohikiitävää hetkeä, vaan jolla on jatkumo ja joka kykenee lukemaan noita kirjoja? Voivatko vapaasti avaruudessa törmäilevät atomit sattumalta muodostaa järjellisiä kokonaisuuksia ja leijua täsmälleen oikeissa kohdissa avaruutta, jotta niistä muodostuu muoto. Mikä pitää atomit täsmälleen järjellisissä suhteissa toisiinsa, eikä päästä niitä hajaantumaan kaoottisiin liikesuuntiinsa? Jos joku uskoo - vaikka ei ole tullut ajatelleeksi - että järjetön kaaos voi aikaansaada kaiken tämän, häntä on nimitettävä uskovaksi, vaikka hän ei itse nimityksestä pitäisikään, vaan keksisi mielivaltaisia ulosselityksiä, joita lausuu totuudeksi naamioiden, ja auktoriteetin suulla.

Materia ei voi leijua oikeisiin muotoihin ja pysyä täsmällisesti paikoillaan kohteen kyetessä vieläpä liikkumaan, ilman niitä järjestävää tarkoituksenmukaista järkeä. Materian tutkiminen ei siis paljasta perimmäisiä kysymyksiä vaan ne sijaitsevat niitä järjestävässä laissa, vieläpä kaikkia lakeja säätelevässä ylimmässä ”laissa”. Niitä ei voi tutkia tieteellisen menetelmän avulla. Ainoastaan niiden ulkopiirteitä voidaan havaita. Lähes äärettömän tarkoituksenmukaista jälkeä luova laki on olennainen tekijä. Ei materia, joka on vain muovailun käyttöväline.

Tieteellisen kunnian ja saneluvallan pullistama tiedeyhteisö, joka on oikeutetusti kirkkojumalalle allerginen, on valmis keksimään mitä tahansa muuta, kuin itsestään selvää kosmista arkkitehtiä lakien alkusyyksi. Vallitsevan teoria mukaan äärettömässä äärettömyydessä voi itsestään (?) syntyä lukuisia maailmankaikkeuksia, joista joku osuu lopulta oikeaan. Tämäkään ei kuitenkaan selitä materian järjestymistä suunnattoman tarkoituksenmukaisiin muotoihin: se että sinne tänne törmäilevät kaaoksenalaiset atomit muodostaisivat pysyviä j rakenteita, muotoja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään on mahdottomuus. Se että maailman rakenne ei sattuman arpomana kokoelmana sisältäisi minkäänlaisia virheitä, on mahdottomuus. Äärimäisen hyvällä tahdolla ja voimakkaalla uskolla voidaan olettaa, että jossakin maailmakaikkeudessa tällainen atomimuotokokoelma muodostuisi hetkeksi, hajaantuakseen sitten uudelleen kaaoksenalaisiin suuntiin. Ääretön kaaosmaailmankaikkeudessa leijuva äärimmäisen hienojakoinen ”tomu” ei voi sattumalta muodostaa järjellisiä atomaarisia kokonaisuuksia, vaan olennainen tekijä on järjellinen laki. Ts. se laki, joka on kaikkia muita säätävä kattolaki. Tästä varmaankin olemme samaa mieltä. Meidän on siis keskitettävä huomiomme tähän lakiin.

Materia ei muodosta lakeja, vaan lait muovaavat materiaa. Materiasta - ihmettelemättömällä ja tunnepoistetulla ”jotain nyt vain on, miten se siis toimii”, periaatteella tehdyt havainnot - eivät voi koskaan avata olennaista lakia. Ne ainoastaan hämäävät kuvittelemaan, että koska kaikki toimii materian tasolla näin, ratkaisu on materiassa, eikä siinä mitään sen ihmeellisempää ole. Tieteellinen teoria materiaalisen maailmankaikkeuden sattumasynnystä painottuu liikaa materian ”itsemuodostukseen”, mutta se tulee pienen tarkennuksen myötä ratkaisemaan jotakin hyvin oleellista. Se kertoo meille ratkaisun suurimpaan arvoitukseen, jota on pohdittu kaikissa riittävän korkealle nousseissa kulttuureissa kuumeisesti jo vuosituhansia: Miten Luova järki on syntynyt. Miten äärettömästä kosmisesta rikkumattomasta harmoniasta ja hiljaisuudesta voi nousta intelligentti muotoja muovaava voima, perimmäinen lainsäätäjä, joka on kaiken taustalla?

Ratkaisu piilee äärettömyyden luonteessa ja äärettömässä määrässä mahdollisuuksia, joita se sisältää, aivan kuten em. tieteellinen teoria sattumaan uskoen esittää. Todellisuudessa se ei selitä muuta kuin sen, että tietyissä olosuhteissa äärettömyyttä syntyy ylin ”laki”, jota meidän on nimitettävä: Alkusyyksi, Kosmiseksi arkkitehdiksi, Muovailevaksi Jumalaksi ja joka on suunnatonta monimuotoisuutta luovien järjellisesti toimivien lakien taustalla. Siihen sisältyy kaikki järki jonka me tunnemme, olipa se sitten orgaanisessa tai teknisessä muodossa ja paljon enemmän. Siihen sisältyy kaikki suunnaton tarkoituksenmukaisuus, vaikka me olisimme väärän pragmaatisuusvaatimuksemme edessä suoran näköyhteytemme sen ihmeeseen menettäneetkin. Siihen sisältyy se suunnaton kauneus ja sitä havaitseva viisauden ylläpitämä silmä, vaikka me olisimme havaintoherkkyytemme korkean himovakiintumistason myötä menettäneetkin. Siihen sisältyy myös paljon muuta, johon palaamme tuonnempana.

Olennaista on nyt siis se, että edellä esitetty tieteellinen teoria ei ratkaise satunaisen materiaalisen maailmankaikkeusonnenkantamoisen arvoitusta, vaan Jumalan synnyn arvoituksen, koska laki ja tarkoituksenmukaisuus ovat olennainen tekijä. Miten kosminen intelligenssi siis syntyy? Missä on sen alku? Se emanoituu äärettömyyden helmasta, kun äärettömän äärettömyyden pinnalle syntyy satunnainen kupla joka myöhemmin alkuunsaattaa olennaiset lait ja luo materian, erottaen kosmisen nollatilan kahteen leiriin: materiaksi ja antimateriaksi. Se toimii harmonisen kosmoksen pinnalle muodostuneesta kahdeksikon keksipisteestä käsin, sylkien antimaterian pääasiassa toiseen kammioon ja materian toiseen kammioon…

Ihmisen on vaikeaa seurata Jumalallisen synnyn alkuperää, koska hän ei voi ymmärtää, että kosmisen alkuhetken pisteessä ei ollut myöskään aikaa eikä tilaa. Ts. Äärettömyydessä piilevä kosminen mahdollisuus, joka aktivoitui tietyissä äärettömyyden olosuhteissa, äärettömiä mahdollisuuksia sisältävällä pinnalla, samalla kun muut epätäydelliset mahdollisuudet jäivät aktivoitumatta. Siksi ääretön äärettömyys sisältää myös Luovan Voiman, joka äärettömiin mahdollisuuksiin se tietenkin sisältyy. Se voi olla latentissa tai aktiivisessa tilassa, mutta äärettömässä äärettömyydessä ei voi olla olematta myös sellaista kohtaa, jossa kaikki vaadittava viisaus on täsmälleen oikeissa suhteissa toisiinsa. Se on äärettömyyden luonne!

Ei siis muodostunut täydellisesti toimivaa sattumauniversumia, vaan äärettömyyden syövereiden mahdollisuuksissa piilee Luoja, joka käynnisti harmoniset lait ja suuren kokonaisuuden.

Tieteessä mikään ei varsinaisesti muutu, jos omaksumme tämän käsityksen. Se ainoastaan ylevöittää sitä ja palauttaa kadonneen merkityksen, kokonaisuuden ja suunnan.

Äärettömyyden ääretön määrä mahdollisuuksia synnyttää siis mieluummin kosmisen järjen, kuin arpovan ja haaskaavan sattuman, joka ei täytä occamin partaveitsen kriteerejä. Varsinkin kun muistamme, että ”aineeton” ja ohjaava laki on olennainen, ei sen muotoihin järjestämä materia.

sunnuntai, 6. maaliskuu 2016

Aineen salaisuus ja valkoinen aukko

Mistä alkuräjähdyksen aine tuli? Mistä gravitaatio on peräisin? Mikä on perimmiltään musta aukko? Entä mikä on valkoinen aukko?

 Hypoteesimme lähtökohta perustuu eräänlaiseen tasapainoon, josta seuraa mm. se, että hiukkasia ja niiden vastakohtia antihiukkasia täytyy olla maailmankaikkeudessa täsmälleen yhtä paljon. Lisäksi esitetään, että antimaterialle on olemassa eräänlainen peilikuvamaailmankaikkeus, joka on kiertynyt alkuräjähdyksessä päinvastaiseen suuntaan. On myös todennäköistä, että kosmoksen ja sen vastakohdan, antihiukkaskosmoksen välissä on välittäjä: valkoinen/musta aukko. Samalla ”se” on synnyttäjä ja alkuräjähdyksen juuri, joka voi suunnata materiaa sekä ulos, että sisään.

 Pian alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeudessa oli vain suurienergistä valoa. Noin 380 000 vuotta myöhemmin valomassa alkoi jäsentyä atomeiksi. Aivan aluksi kuitenkin valontäyteiset ”esiatomit” syntyivät kosmoksen harmonian rikkoutumisen seurauksena, kun olemattomuus jakautui kahteen toisilleen vastakkaiseen osaan ja käynnistyi valon alkuräjähdys. Myöhemmin suurienergisestä valosta syntyi atomipuuroa. Jakamisprosessi itsessään synnytti siis absoluuttisesta, jakamattoman tyhjyyden nollatilasta valon, joka on ilmenneen olemassaolon ensimmäinen aspekti, alkuräjähdyksen juuri ja maailmankaikkeuksien kivijalkamateriaali.

 Kaiken syntymisen perustalla täytyy olla olematon tyhjyys ja sen jakaminen kahteen vastakkaiseen osaan. Siksi puhtaasta olemattomuudesta voi syntyä vain täydellistä symmetriaa, kun näkymättömän alkusyyn miekka halkaisee harmonisen olemattomuuden vasemmalle ja oikealle. Jokainen alkupartikkeli joka syntyy, omistaa siis myös vastakappaleen, jonka kohtaaminen palauttaa molemmat alkutilan ensimmäiselle näkyvälle luomistasolle, ensin energiseksi säteilyksi, joka myöhemmin joutuessaan mustan aukon singulariteetin ankariin paineolosuhteisiin, muuttuu siksi tyhjyydeksi, joka se alun perin oli. Mikäli siis aine ja antiaine kohtaavat muualla kuin mustan aukon sisuksissa, missä paine on ääretön ja tilavuus nolla, on tuloksena suunnaton energinen valonväläys, josta jää jäljelle puhdasta säteilyä, kenties valoa.

 On myös välttämätöntä, että alkuperäinen alkuräjähdys on virrannut kahteen erilliseen tilaan. Toiseen virtasivat lähinnä tuntemamme maailmankaikkeuden ainepartikkelit, toiseen taas niiden vastakappaleet, antihiukkaset. Tämä selittäisi teoreettisesti myös sen, missä suurin osa matemaattisten mallien peräänkuuluttamasta antiaineesta on. Se on nimittäin hukassa.

Tiimalasi.jpg

Yhdistääksemme seuraavista lainauksista esiinpurkautuvaa tietoa myöhemmin, meidän tulee vielä ymmärtää että: ” Teorian mukaan ihminen kulkeutuisi madonreiän läpi mustan aukon vastakohtaan - valkoiseen aukkoon – ja sinkoutuisi siitä ulos. Tällaiset ainetta syöksevät aukot ovat teoreettinen ratkaisu suhteellisuusteorian yhtälöihin. Ratkaisuun voidaan päätyä antamalla ajan kulkea yhtälöissä taaksepäin. Niin päädytään sellaiseen maailmankaikkeuden alueeseen, joka työntää kaiken aineen itsestään poispäin, sen sijaan, että imisi sen sisäänsä.”

 Lisäksi: ”Avaruuden tyhjyydessä syntyy koko ajan hiukkasten ja antihiukkasten pareja, niin sanottuja virtuaalihiukkasia. Yleensä ne tuhoavat toisensa heti, mutta tapahtumahorisontin liepeillä saattaa käydä niin, että toinen hiukkanen putoaa mustaan aukkoon ja toinen pääsee pakoon.”

Tasapainon ja absoluuttisen tyhjyyden olotilan järkkyessä syntyy siis tuntemamme ainehiukkanen ja sen vastakohta, antiainehiukkanen - kaksi ”rakennuspalikkaa” jotka voivat olla käytettävissä vain omissa maailmankaikkeuksissaan - koska kyseiset osaset joutuvat toisistaan erilleen. Toinen sinkoutuu valkoisen aukon singulariteetistä ulos, tuntemaamme maailmankaikkeuteen ja sen vastinpari kulkee kyseisen valkoisen aukon toiseen virtaussuuntaan, antiaineuniversumiin ja muodostaa sen alkuräjähdyksessä vapautuvat hiukkaset. Kävi tietenkin myös niin, että antiainetta eksyi meidän kaikkeutemme puolelle ja päinvastoin. Avaruuden taustasäteily syntyi, kun erillisiin maailmankaikkeustiloihin eksyneet vastahiukkaset kohtasivat ja kumosivat toisensa. Suurempi massa jäi elämään ja lopputuloksena syntyi kaksi toisilleen vastakkaista maailmankaikkeutta. Niissä on sama määrä energiaa ja käänteistä massaa.

  Mustan aukon mysteeri on myös keskeisessä asemassa teoriamme kannalta: ”Muutamia vuosia sitten Chris Carelli kertoi Yhdysvaltojen tähtitieteellisen seuran kokouksessa tuloksista, jotka oli saatu tutkittaessa vain miljardin vuoden ikäisessä universumissa vallinneita oloja. Tuolloin mustat aukot olivat suhteessa galaksiin paljon suurempia kuin nykyään.”

 Mutta oliko musta aukko avaruuden alkuaikoina musta, kaiken sisäänsä imevä, vai valkoinen, kaiken ulos puhaltava aukko?

Jos aukon singulariteetin olosuhteissa tapahtuu em. virtuaalihiukkasten jakautumista, olisi looginen johtopäätös, että aine syntyy valkoisissa/mustissa aukoissa edellä esitetyn kahtiajakautumisen seurauksena ja aluksi pelkkä valon täyttämä valkoinen aukko räjähtää alkuräjähdyksessä erillisiksi kimpuiksi ja ”massakeskittymiksi”, joista aine edellensäteilee molempiin suuntiin ulospäin ja yhä erikoistuneempaa ainetta myöhemmin muodostaen. Valkoinen aukko on ainelinko, joka luo aineen jakamalla sen tasapainon kahteen puoliskoon ja sinkoamalla ne omiin tiloihinsa. Avaruuden aktiivinen uloshengitystila ja laajeneminen, aloittaa myös galaksinalkujen loitontumisen, sekä synnyttää ajan ja tilan.

Kosmosten välissä olevat aineen keskipisteet saattavat lisäksi olla kahdessa eri tilassa: mustina, tai valkoisina aukkoina ja alkuräjähdyksessä syntynyt valontäyteinen ja käsittämättömän potentiaalinen omaava valkoinen aukko säteilee universumin alkuaikoina itsestään ulos materiaa kahteen, toisistaan erilliseen universumiin. Kun uloshengityksen kyllästyspiste vähitellen saavutetaan, valkoinen ulossäteilevä aukko muuntuu vähitellen imeväksi ja jarruttavaksi mustaksi aukoksi, joka pitää kosmista gravitaatiobalanssia yllä, yhä pienemmille sisäkkäisille tasoille heijastuvasta ylärakenteesta käsin: Se pitää alkuräjähdysspinin synnyttämän kiertoratojen keskipakoisvoiman, ja kohti massiivisempaa kappaletta syöksyvien kappaleiden (mustasta aukosta perimmiltään kumpuavan) putoamisvoiman suhteet stabiileina. Vielä myöhemmin musta aukko kerää kaiken aineen itseensä: Imu syntyy siitä, kun antiaineen ja aineen sisääntulovirta kohtaavat sen tapahtumahorisontin sisäpuolella. Täsmälleen sama määrä ainehiukkasia pyrkii imeytymään molempien kosmosten puolelta, samalla vetovoimalla kohti aukon keskustaa. Samalla mustan aukon tilavuus pysyy nollana, koska aine ja antiaine raukeavat aukon äärettömässä paineessa toisiinsa, vaikka ehkä eräänlainen ulospyrkivä potentiaalinen paine kuitenkin paradoksaalisesti kasvaa. Tämä selittäisi myös mustien aukkojen ajoittaiset aktiivisuusvaihtelut: kun toiselta puolelta on tullut enemmän massaa, johtuen kyseisen puolen massakeskittymien satunnaisesta suuremmuudesta, toinen puoli haluaa korvata epätasapainon jolloin imu, eli gravitaatiovaikutus sen universumin puolella lisääntyy. Voi myös käydä niin, että kun toiselta puolelta saapuu poikkeuksellisen runsaasti massaa tapahtumahorisontin sisäpuolelle, eikä sitä voimakkaasta ”alipaine ja gravitaatiokiihdytyksestä” huolimatta saavu kääntöpuolelta halutulla nopeudella: Musta aukon navoille syntyy toisinaan havaittava hiukkassuihku, joka sinkoaa materiaalin takaisin avaruuteen, huomattavan kauas, jopa useiden parsekien päähän. Tämä tasapainottaa aukon seutua, koska liiallinen lähimassa siirretään kauemmaksi; odottamaan kenties uusia auringonsyntyjä.

Todennäköisesti mustien aukkojen vetovoima saa joskus koko universumissa ylivallan, kaikki aine imeytyy uudelleen aukkoihin ja ne puolestaan yhtyvät ja romahtavat kasaan eräänlaiseksi supersingulariteetiksi. Sisäänhengitys saa lopulta vauhtia myös siitä, että maailmankaikkeuden loppuaikoina tähdet vanhenevat keskimääräistä enemmän ja tällöin on enemmän myös niitä tähtiä, jotka luhistuvat mustiksi aukoiksi. Tämä prosessi kiihdyttää romahtamista alkusiementilaan. Mutta samalla hetkellä, kun viimeinenkin atomiaallot jo aikaisemmin nielaissut musta aukko saapuu sisään ja kosminen tasapainotila saavutetaan, eli aukon tilavuus ja tiheys on tilapäisesti nolla, alkaa sisäänpäin virtaavan dynaamisen liikkeen voimasta uusi alkuräjähdys, kun sisäänpäin virtaava voima muuttuu jälleen ulospäiseksi työntövoimaksi. Ehkä aukkojen ulkopuolisten tapahtumien erilaiset kehityssuunnat ja niiden materiaan kehittyneiden reaktioiden erot aikaansaavat tämän huojunnan, joka johtaa uuteen alkuräjähdykseen. Kun mustan aukon tapahtumahorisontin ja singulariteetin imemisen sietokyky viimeisen atomin sisään tullessa tyhjän keskuksen paradoksissa ylittyy, se purkautuu ”toiselle puolelle”: Oletetaan teoreettisesti, että musta aukko imee itsensä hiukkasia pohjoisesta, eli tuntemastamme aineuniversumista, ja etelästä, eli peilikuva-antiaineuniversumista. Kun tapahtumahorisontin ja singulariteetin kohtauspisteessä luontainen ”paineensietokykyparadoksi” lopulta ylittyy, syntyy nyt itään ja länteen suuntautuva uusi alkuräjähdys, eli valkoinen ulossäteilevä emoaukko, jonka keskellä on omiin universumeihinsa ohjaava jaottelun miekka.

 Toki teoreettisen ilmansuuntamallin takana oleva todellisuus on kaareutuvassa maailmankaikkeudessa laajempi, ei ilmansuuntiin perustuva, tai edes sylinterinomainen kuten yllä ollut kuva esittää, vaan tavallaan kahdeksi osaksi muuttuneen ympyrän kiertymä, jota keskinäinen gravitaatiovaikutus pitää kiertoliikkeessä. Kiertoliikettä voi verrata kahteen ihmiseen, mustaan ja valkoiseen, jotka pyörivät vinhasti toistensa ympäri, toisiaan käsistä kiinni pitäen. Kiertoliikkeen vauhti, joka tapahtuu kosmoksen suurimmassa ylätasossa, on käsittämättömän nopeaa. Se pitää ”todellisen”, yhtymisen tilassa olevan nollatilamaailmakaikkeuden harmonisella pinnalla kaksi tanssivaa kuplaa elossa ja heijastuu myös alatasoille, kuitenkin ehkä hidastuen pienempiin kieppuviin kokonaisuuksiin siirryttäessä (Kuvaamme seuraavassa luvussa maailmankaikkeuden sisäkkäisten osien kiertoliikkeitä ja niiden nopeuksia).

Teoriamme ottaa huomioon myös ns. sekundaarin mustan aukon, joka syntyy toisinaan supermassiivisen tähden romahtamisessa (eli kun se painaa avaruuden niin kuopalle, että kosmoksen pintaan syntyy täydellinen kiertymä: kahdeksikko, jonka toinen puoli on antiavaruudessa), joka höyrystyy usein kuitenkin pois, koska se ei pienimassaisena saa pyörimisnopeuttaan vastaavaa massamäärää ainetta kasaan, koska joutuu luovuttamaan siitä osan pois siitä syystä, että ei kyennyt vetämään antiuniversumin puolelta massakeskittymiä vastinparikseen kyllin nopeasti: Kuten aikaisemmin totesimme, kun ytimen paine ilman toiselta puolelta saapuvaa ja tyhjäksi tekevää vastinparia nousee liian suureksi, sen on kuitenkin säteiltävä ylimääräinen massa navoilta ulos. Tämä menetetty massa nostaa pyörimisliikkeen suhteessa vahvempaan asemaan ja näin pieni aukko höyrystyy vinhasti pyöriessään lopulta kokonaan ympäröivään avaruuteen. Silloin kyseessä ei varsinaisesti ole valkoinen aukko, vaan nopeasti pyörivä, Hawkinginin säteilyä ulos höyrystävä ”liian pieni” musta aukko, joka ei löytänyt kyllin nopeasti vastinparimassaa antiavaruudesta, vaikka sinne äkkiarvaamatta piilevän, näennäisesti tyhjästä tulevan synkeän vetovoimansa sylkäisikin. Tämä selittää myös avaruuden näennäisesti ilman syytä esiintyvät gravitaatioaallot: ne ovat vaikutuksia täydellisesti kaareutuneen avaruuden pinnan tuon puolen loogisista olosuhteista.

 Aikaisemmin galaksien yhteyteen hahmottelemamme antimaterian ja materian aikaansaama luontainen, liiallisesta etääntymisestä johtuva jarrutusvaikutus pätee myös suurimpaan kokonaisuuteen ja kun itse universumi on laajentunut riittävästi, myös siihen tarttuu eräänlainen alipaine, joka saa samalla aukkojen mustan vetovoiman synkistymään ja voimistumaan entisestään. On kuin niiden välillä olisi pitkä kuminauha, joka lopun lähestyessä jarruttaa vauhtia. Tämä prosessi hidastaa maailmankaikkeuden laajenemista, kunnes pysäyttää sen ja vielä myöhemmin kääntäen liikkeen itsensä, kohti aukkojen keskinäisiä singulariteetteja – ja lopulta, kaikkien aukkojen keskinäistä yhteenromahtamista multisingulariteettiin, alkusiementilaan.

 Antikosmosteoria selittää myös sen, mikä pitää galaksien uloimpia tähtiä mukana kiertoliikkeessä, vaikka matemaattiset mallit väittävät niiden sinkoutuvan ulos avaruuteen: Antiaineen vastamassa ja luontainen keskinäinen imuvaikutus, joka ei kahden rinnakkaisen maailmankaikkeuden alipainekammioissa päästä niitä koskaan liian kauas toisistaan, sitovat ne ikuisesti yhteen - vaikka niitä ”yhdistävä kuminauha” venyisikin: Mitä kauemmaksi ne siirtyvät toisistaan, sitä suuremmaksi yhteen palauttamiseen pyrkivä imuenergia kasvaa. Erillään olon tila on luonnoton ja vaatii voimaa. Yhdistyminen tyhjyydeksi aukon ytimessä puolestaan on luonnollinen tavoiteltava harmonia. Siksi kadoksissa oleva pimeä aine on osittain antiainetta, joka on piiloutunut avaruuden korkeimman ultramassiivisen ylärakenteen painosta täydellisesti kaareutuneen avaruuden taakse.

 Ehkä meidän maailmankaikkeusparimme on vain yksi kahdeksikon muotoinen kupla lukuisten muiden kuplien sammakon kutua muistuttavassa multiuniversumin jakamattomassa taustageelissä, joka räjähtää liikkeelle valtavana valoa säteilevänä valkoisten aukkojen pisaroina, jotka jatkavat ulostyöntymistään mainittuun kahteen eri materiatilaan. Näin ollen maailmankaikkeus olisi kenties valtavasti laajeneva verkosto, jonka sammakonkutukuplarakenne muodostaisi suunnattoman pinnan, joka olisi yhteydessä toisiin kosmoksiin madonreikien kautta ja joka avaruuden yleislakien mukaisesti hakeutuisi kaarevaan muotoon, käsittämättömän laajaksi emopalloksi, jonka ytimessä olisi niiden kaikkien yhteinen liikkeellelaskija. Kenties sekin olisi vain yksi monista…

 Jonkinlaisia todisteita on olemassa myös siitä, että alkuräjähdyksen jälkeisinä vuosimiljoonina mustat aukot olivatkin valkoisia ulosvirtauskanavia: Kuten tiedämme, katsottaessa kyllin voimakkaalla kaukoputkella riittävän etäälle, nähdään myös ajassa taaksepäin: Kaukana maailmankaikkeudessa loistava Kvasaari on erittäin suurienergistä valkoista valoa ulossäteilevä galaksinalku, joka näyttäytyy tutkijan kaukoputkelle valovuosien päässä, nuoressa maailmankaikkeudessa. Luonnollisesti kyseinen kvasaari on nykyään kehityksessään edennyt täysimittainen galaksi, mutta koska sen nykyinen valo ei ole vielä ennättänyt meille, näemme sen alkutilassaan. Samoin, jos joku siellä tarkkailee ”nyt” meidän galaksiamme, hän näkee sen erittäin valovoimaisena alkuaikojen kvasaarina. Onko Kvasaari itse asiassa alkuräjähdyksen pisara, valkoinen aukko ja purkautumiskanava, joka sylkee edelleen alkuräjähdyksen materiaalia pelkästään ulospäin?

Galaxit2.jpg

Hubblen ottamassa kuvassa näkyy kirkkaita Kvasaareja maailmankaikkeuden alkuajoilta. Ne ovat kooltaan usein huomattavan pieniä, jopa vain aurinkokunnan suuruusluokkaa, mutta loistavat ja säteilevät jopa samalla teholla kuin useat galaksit yhteensä.

Lisäksi nuoressa maailmankaikkeudessa, jossa kvasaarit vaikuttivat, ei olisi pitänyt olla esimerkiksi rautaa ja magnesiumia, sillä nykyisen näkemyksen mukaan ne syntyivät tähtien sisällä vasta paljon myöhemmin, useiden tähtisukupolvien kierrossa, liittyen näin vähitellen alkuaineiden kirjoon. Kuitenkin alkuaikojen kvasaarien spektristä voidaan mitata kyseisiä viivoja. Mistä nämä alkuaineet olivat silloin jo mukaan tulleet?

 Ehkä ”Informaatio” on peräisin mustasta aukosta sisään virranneesta edellisestä universumista, joka on virrannut uuden alkusynnyn hetkellä tulevan inkarnaation ulospurkautumiskanavaan, eli valkoiseen aukkoon, näitä kahta yhdistävän madonreiän napanuoran kautta: Universumin alkuaikoina ei ollut mustia aukkoja, vaan aukot olivat valkoisia, voimakkaasti ulossäteileviä aukkoja. Juuri sellaisia, kuin alkukvasaarit olivat maailmankaikkeuden alussa.

 Yleinen vallalla oleva teoria väittää, että Kvasaarien alkuloiste syntyisi siitä, että mustat aukot ahmivat materiaa, joka loisti voimakkaasti syöksyessään kohti aukon tapahtumahorisonttia. Tämä ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, sillä kuten tiedämme, mustat aukot olivat alun olosuhteissa suhteellisesti suurempia kuin nykyään. Jos ne tuolloin ahmivat ainetta, miksi sitä on galaksien ympärillä kuitenkin nykyään enemmän kuin silloin? Entä miten olisivat jo aivan alussa esiintyvät supermassiiviset mustat aukot ehtineet muodostua. Vallalla olevien käsitysten mukaan ne kasvavat suhteellisen hitaasti: kuitenkin esimerkiksi hiljattain löydetyn kaukana ajassa sijaitsevan kohteen: ULAS J1120+0641:n keskellä olevan mustan aukon massa on noin kaksi miljardia Auringon massaa…

Lisäksi viimeaikaiset Hubblen havaintotulokset antavat ymmärtää, että galaksin keskustassa sijaitsevan mustan aukon massa on suoraan verrannollinen sitä ympäröivän aineen määrän kanssa: Suuri aukko, suuri ympäröivä massa. Pieni aukko, pieni ympäröivä massa. Tämän perusteella voi olettaa, että mustan aukon kehittyminen ja kasvu ovat jollakin tavalla yhteydessä sen isäntägalaksin syntyyn. Ts. valkoisen aukon ulossylkäisyvoima ehtyy, kun materia on karkaamassa sen molemmin puolin liian kauas toisistaan ja aukko kääntyy vähitellen jarruttavaksi ja imeväksi mustaksi aukoksi. Kiertoliike on kuitenkin syntynyt ja ehkäisee virtauksen takaisinpäin. Syntyy tasapaino, joka heijastuu koko universumin keskinäisiin liikesuhteisiin.

Valmis%20svastika.jpg

Pelkistetty väitteemme on siis se, että musta ja valkoinen aukko ovat saman asian kaksi eri puolta. Avaruuden alkuaikoina valkoisen emoaukon alkuräjähdyksessä ulossingahtaneet aukkoroiskeet olivat valkoisia. Myöhemmin ne muodostivat ympärilleen materiaaliset galaksit. Ne säteilivät ”edellisessä inkarnaatiossaan” mustana aukkona keräämäänsä absoluuttisessa nollassa käynyttä tiivistä varastoainettaan kahteen tilaan, jotka eivät olleet toisilleen läsnä, ts. antiaine- ja aineuniversumiimme. Kun ainetta purkautui ulos riittävästi ja emoaukon molemmin puolin sijaitsevat aine ja antiaine ajautuivat toisistaan kyllin kauas, tapahtui vähitellen muutos kohti mustaa aukkoa, joka muutti ulospäin suuntaavan voiman eräänlaiseksi alipainejarruttamiseksi ja suunnaton toisiinsa nojaava gravitaationäytelmä käynnistyi, koska ulospäisen kaaoksen synnyttämä liikekiertymä aikaansai lähes yhtä suuren vastavoiman. Kun aineen erkaneminen käynnistyi, syntyi samalla vähitellen ultrasuuri massa joka kaareutti avaruuden täydellisesti ja sen harmoniselle pinnalle syntyi ”molemmin puolin” täydellinen kuoppa. Niinpä alkuräjähdys näytti purkautuvan yhdestä pisteestä joka suuntaan, eikä sen ”takana” olevaa, toisin päin kiertyvää ja tasapainottavaa peilikuvaa voinut havaita.